Alzheimer, unohdetut pyykit, tunkkainen patja, jolla makaan ja kuuntelen parvekkeen ikkunoiden kolinaa. Yöpöydällä pino kirjoja: japanilainen dekkari, englantilainen ihmissuhdesotku, norjalainen goottisarjis, äidin lähettämät Vartiotornit . . Odotan aamua pimeässä huoneessa, jossa on vain aavistus modeemin vihreää, värisevää valoa.
Ajatukset eivät ole nyt kantaneet. Herään aamuisin pää harmaassa hötössä ja sama meininki jatkuu koko päivän. Kyse on arjen puuduttavasta toistumasta. Kahdeksaksi töihin, viideksi koululle, kahdeksaksi kotiin, TV, kylpy, sänky. Ja seuraavana päivänä sama uusiksi. En pidä rutiineista, jotka toistuvat joka päivä. Aamupuuro on OK, muttei joka päivä.
Joillekin rutiinit tuovat turvaa, minua ne alkavat pidemmän päälle ahdistaa. Pidän projekteista. Lyhyellä aikavälillä voin painaa jotain hommaa säntillisesti, mutta jos samat kuviot toistuvat uudestaan ja uudestaan, keskittymiskyky karkailee. Keksin mutkia matkaan vaikka väkisin . . ja naisen logiikallahan helpotkin asiat on helppo sotkea.
Keskiviikko. Keskellä arjen vaatimuksia. Jaksaa-jaksaa. Perjantaina karkaan.
