YöPäiväKirjoituksia

Organize! Rationalize!

Viikko on ollut kaiken kattavasti sanoen vauhdikas. Onneksi hurjin vaihe on nyt ohi, ja lukujärjestys alkaa hahmottua. Työpaikan ja koulun välillä juoksentelu helpottuu, kun työvuorotkin järjestyivät juuri niinkuin halusin. Toivottavasti säätämis/stressi/totuttelu-vaihe on pian ohi, ettei tarvitse hössöttää adrenaliinilla.

Olen nyt töissä ja ihan naatti. Huomenna pitäisi saada eka viiden sivun tehtävä valmiiksi, maanantaina polkaista käyntiin (kolmannen kerran vaihtunut) lopputyö ja hyvästellä exä (nykyinen paras kaveri), joka lähtee tiistaina Ranskaan . . Paljon juttuja.

Ja kun tuota vapaa-aikaa riittää, aloitan avoimessa japanin kielen opiskelun. Japani kuulosti houkuttelevimmalta vaihtoehdolta saksan ja espanjan rinnalla. Japanin lisäksi on opiskeltava vielä ranskan alkeet, jotta saan pakolliset kieliopinnot suoritettua jouluun mennessä. Toivottavasti urautuneet aivoni oppivat vielä uusia kieliä.

Väliaika - kahvia ja pullaa!

Jos kaipaat kevennystä päivääsi, käy ihmettelemässä ranskalaisen kuvittaja/sarjakuvataiturin Arthur de Pinsin sivuja (herkullisia värejä, hahmoja ja hauskoja animaatioita) osoitteessa www.arthurdepins.com Ja jos haluat nähdä lisää vastaavanlaista taidetta, käy ostamassa kiskalta JYSÄYS. Uusi suomalainen sarjislehti esittelee eurooppalaista laatusarjakuvaa ja myös de Pinsin tuotoksia. Suosittelen!

Kouluun!

Puhelimeni soi eilen puolen päivän aikoihin. Vastasin, kun töissä oli täysi tohina päällä. Nuori naisen ääni hapuili sanoja, ja viimein ymmärsin, että minulle tarjottiin opiskelupaikkaa TTVO:lta. Lukukausi alkaisi maanantaina. Ensimmäinen reaktioni oli varsin tyly: "Oho. Ai jaa. Pitää nyt katsoa. Olen nyt tosiaankin töissä . . ko-ko-päi-väi-ses-ti. Niin. Mietin asiaa viikonlopun yli."

Kun laskin puhelimen kädestäni, jäin tuijottamaan harmaata sermiä täysin typertyneenä. Aivoni löivät tyhjää, kun yritin ymmärtää, miten opiskelujen aloitus vaikuttaisi elämääni, jonka luulin laahaavan samoja kuvioita vielä pitkän aikaa. Tunnetilat liplattelivat laidasta laitaan: ilosta ja jännityksestä kaiken harmaavaan pelkoon.

Olin tosiaankin käynyt mediatuottamisen pääsykokeissa keväällä. Haastatteluissa sain kylmää vettä niskaani, kun haastattelijoiden skeptinen suhtautuminen oli juuri sitä, mitä itsetuntoni ei kestänyt. Antaa olla, ajattelin, menee liian vaikeaksi valmistua samaan aikaan tradenomiksi ja medianomiksi. Olen 26-vuotias yliaikainen opiskelija, jonka pitäisi hakea TTVO:n sijaan Radio 957:an myymään mainosaikaa. Jätin pääsykoetehtävät kesken ja lähdin kotiin.

Myöhemmin kesällä tuli tieto, että olin neljännellä varasijalla. Olenpa minä palikka, ajattelin. Neljänneltä varasijalta ei voi olla mitään mahdollisuuksia joukkoon, johon on hurja tunku.

Ja sitten . . Tervetuloa!

Soitettuani parille ystävälleni ja tajutessani viimein, mitä oli tapahtunut, soitin takaisin koulun opintosihteerille ja vakuuttelin jännittyneenä, ettei tarvitse miettiä maanantaihin. Minä tulen kyllä. Kyllä, kyllä, tuon kyllä maanantaina tarvittavat paperit.

Lisää sermien tuijottelua.

Rajoittavin tekijä tulee olemaan raha . . Nyt on tehtävä fiksuja päätöksiä, mietittävä, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Vaarana on, että rahan tarve teettää tyhmyyksiä. Tyhmintä olisi, etten ehdi TTVO:lle ollenkaan ja jään paitsi kaikesta tarpeellisesta. Pirullista, kun en ole enää 19-vuotias, joka saa opiskella huolettoman kalliisti (rahallisesti, ajallisesti ja henkisesti . .)

Hahaa! Tylsyys ei tule olemaan arkea ! ! ! Onnellisinta on olla väsynyt ja onnellinen. Paljon tehtävää. Päivä aikaa tehdä kasa ennakkotehtäviä.

Sivupoluilta moottoritielle

Tänään on taas sellainen päivä, kun turhautuminen järjestelmiin ja omaan keskeneräisyyteen vaatii avautumista; rumasti rutisevaa ärräpäätä, kun mikään ei toimi ja loputonta taivastelua, kun en ole osannut vieläkään kurvata kuoppaisilta sivupoluilta sille oikealle valtatielle.

Ongelmakseni koulun penkillä on muodostunut hätäisyys ja turhautuminen. Ensimmäinen opintopaikkani oli opintojen suuntautumisen suhteen aivan oikea, mutta koulun haparoiva opintosuunnitelma ja epämääräiset opettajat aiheuttivat stressiä, ja lopetin leikin sikseen. Reilu vuosi sujuikin sitten töiden merkeissä, kunnes omatunnon painaessa liikaa, hain 'johonkin varmaan' kouluun harkitsematta seurauksia sen enempää. Rima oli alhaalla ja opintolinja väärä.

Niinpä tuskailen nyt neljättä vuotta samassa jamassa, kuluttaen (lähes) kaiken energiani pakosuunnitelmiin. Ei kovinkaan tuloksellista? Voisin olla jo valmis ja uusilla urilla, jos olisin keskittynyt yhteen asiaan kerrallaan ja tehnyt paskaduunit niinkuin muutkin, mutta eih . . Tämä tyttö kiukuttelee karkkikaupan lattialla aina, kun on mahdollisuus. Vää-vää, mut kun mä haluun.

Kelpaamattomuuden tunne on musertava, kun epävarma nuori hakee haparoiden kouluihin, jonne ei tietystikään pääse. Omalla kohdallani jo yrittämisen työläys sai antamaan periksi; kävin pääsykokeissa ylimielisellä asenteella, etten edes yritä tosissani . . kun en mä ees haluis tänne . . tai silleen . . Helpointahan on ollut kävellä ovesta ulos ja unohtaa taas hetkeksi toiveet, paineet, tavoitteet ja epätoivo.

Katsoessani aamulla peiliin, näen useimmiten 60 kiloa hidastustöyssyjä . . Tiedän, että lopulta olen vastuussa tekemisistäni vain itselleni, ja edelleen asenteeni on kuin kiukuttelevalla uhmaikäisellä! Eikö olisi jo aika tajuta . . kuinka edetä tiedostamisen tasolta oikeisiin hengitystekniikoihin, oppia suhtautumaan vastoinkäymisiin mahdollisuuksina . . ? Argh! Niin-niin, usko itseesi, etene  suunnitelmallisesti ja sinnikkäästi . . Kyllä-kyllä, onnistuu ehkäpä joka kolmas päivä.

Aion muistaa jatkossa paremmin kuitenkin seuraavan ohjeen: ÄLÄ ANNA PERIKSI, vaikka repsahtelisitkin sivupoluille, jotka eivät veisi minnekään!

Jo helpotti, kiitos :)